torstai 24. elokuuta 2023

Terra Nova (kausi 1)

Terra Novan kiinnostavin dinosaurus 👀🔥
NIMI: Terra Nova
VUOSI: 2011
OHJAAJA: Jon Cassar, Karen Gaviola, Alex Graves, Nelson McCormick, Bryan Spicer
KÄSIKIRJOITUS: Kelly Marcel, Craig Silverstein +
PÄÄOSISSA: Jason O'Mara, Stephen Lang, Shelley Conn, Allison Miller, Landon Liboiron, Naomi Scott
IKÄSUOSITUS: 12

Avatar 2:n jälkeen aloin tosissani kiinnostua Stephen Langin urasta ja aloin käymään läpi hänen vanhoja töitään. Tämä on minulle tyypillistä, kun kiinnostun jostain näyttelijästä avaan hänen IMDB-sivunsa ja selaan mitä kiinnostavilta kuulostavia juttuja sieltä löytyy. Tällä lailla olenkin löytänyt joitain todella hyviä, mutta täysin unohdettuja elokuvia, sekä tietenkin päätynyt myös katsomaan paljon syystäkin unohdettua sontaa (jälkimmäisiä huomattavasti enemmän).

Yhden kauden mittaiseksi jäänyt Terra Nova -sarja palautui mieleen, sillä olin sen ilmestymisvuonna yrittänyt katsoa sitä, onnistuen kestämään vain parin jakson verran. Mistään hirvittävän huonosta tekeleestä ei ole kyse, kyseessä on ollut oikeastaan varsin kunnianhimoinen sarja, jossa olisi ollut todella paljon potentiaalia. Paperilla Terra Nova kuulostaa kuin juuri minulle kirjoitetulta: siinä on dinosauruksia, aikamatkustusta, scifi-teknologiaa ja sotilaita. Vaikka sarjan pääjuoni onkin kiehtova, oli sen toteutustapa kuitenkin ontuva. Mikä siis meni pieleen?



Tulevaisuudessa Maan ilmakehä on pahasti saastunut, suuri osa eläimistä on kuollut sukupuuttoon ja ihmisiä on aivan liikaa. Perheillä saa olla korkeintaan kaksi lasta. Poliisi Jim Shannon (Jason O'Mara), lääkärivaimonsa Elisabethin (Shelley Conn) kanssa on kuitenkin rikkonut tätä lakia ja he ovat pitäneet Zoe-tyttärensä piilossa vuosien ajan, kunnes he viimein jäävät rysän päältä kiinni ja Jim passitetaan vankilaan (miksi vain mies, kun rikokseen tarvitaan kaksi?). Jim istuu tuomiotaan kahden vuoden ajan, kunnes Elisabeth kutsutaan mukaan Terra Nova -projektiin hänen tohtorintaitojen vuoksi.

Tutkijat ovat onnistuneet luomaan portaalin 85 miljoonaa vuotta menneisyyteen, toiselle aikajanalle - jolloin menneisyyteen lähetettävät ihmiset eivät kätevästi voi muuttaa tulevaisuutta. Rinnakkaiselle aikajanalle on lähetetty pieniä ihmisryhmiä, jotka ovat perustaneet ihmiskunnalle uuden siirtokunnan. Terra Nova on pieni kaupunki keskellä dinosaurusten vallitsemaa erämaata, jossa ilma on puhdasta ja maa hedelmällistä. Terra Novaan tarvitaan lahjakkaita ihmisiä, kuten lääkäreitä, joten Elisabeth kahden lapsensa kanssa saa kutsun muuttaa sinne, mutta Jimin kuuluu jäädä virumaan vankilaan ja ylimääräinen Zoe-lapsi pitäisi jättää saasteiseen maailmaan. Tämä ei tietenkään käy, vaan portaalin avaisupäivänä Elisabeth auttaa miehensä karkaamaan vankilasta ja Jim salakuljettaa itsensä ja Zoen portaalista läpi. Terra Novassa komentaja Nathaniel Taylor (Stephen Lang) sallii ylimääräisten vierailijoiden jäädä. Jim, entisenä kyttänä, päättää todistaa hyödyllisyytensä.

Terra Nova ei ole pelkästään paratiisi. Aidatun kaupungin ulkopuolella lihansyöjädinosaurukset ovat tietenkin päivänselvä uhka, mutta Terra Novasta on eriytynyt myös sissitaistelijoiden ryhmä, joka jostain syystä haluaa sabotoida siirtokuntaa. Taylorin kadonnut poika myös hämmentää.


Pääjuonihan kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta ja sarjaan oli käytetty hyvin paljon rahaa. Valitettavasti sarja ontuu monesta kohtaa. Sarja keskeytettiin heti ensimmäisen kauden jälkeen ja jäi pahasti kesken. Varsin turhauttavaa, etenkin kun 11:sta episodista hyvin moni tuntui täysin tyhjänpäiväiseltä filleriltä, joka ei vienyt pääjuonta eteenpäin. Voi kunpa käsikirjoitusta olisi tiivistetty rankalla kädellä ja keskitytty vaan viemään tärkeimmät juonenkäänteet loppuun asti. Varsin mielenkiintoisen aloituksen jälkeen jo toisessa jaksossa päivitellään Shannonin pariskunnan olematonta seksielämää, kolmannessa jaksossa turvaudutaan jo muistinmenetyksiin (pidän tätä merkkinä ideoiden puutteesta) ja koko sarjan ajan pitäisi olla kiinnostunut teinien suhdekuvioista. Sarja on hämmentävästi suunnattu koko perheelle, minkä vuoksi siinä onkin paljon vaivaannuttavaa ja kornia huumoria. Aikuisille scifi-intoilijoille sarjan tieteispuoli on liian hapuilevasti selitettyä "jotain sinne päin" -settiä ja toimintakohtauksista puuttuu väkivaltaisuus ja gore.

Hahmot ovat kaikki kliseisiä ja juonenkäänteet arvaa helposti ennalta. Esimerkiksi kun otettiin puheeksi Terra Novassa olevan vakoilija arvasin heti kuka on kyseessä, enkä missään vaiheessa edes harkinnut sen voivan olla kukaan muu henkilö. Päähenkilö Jim on pitkän aikaa täysin karismaton, hajuton ja mauton, eikä linnassa istuminen ole jättänyt häneen jälkeä. Aloin kuitenkin hieman lämmetä hänelle sarjan loppupuolella. Itseäni jäi kaivelemaan kuinka nopeasti hahmot ottivat uuden maailman itsestäänselvyytenä, eivätkä hahmot vaikuttaneet tuntevan mitään syyllisyyttä siitä, että he ovat päässeet elämään paratiisiin, samalla kun miljoonat muut ihmiset ovat jääneet tulevaisuuden saastaiseen maailmaan kärsimään. Jim ja Taylor ovat uskottavasti näyteltyjä, mutta monen sivuhahmon näyttelijä sopisi näyttelytyyliltään paremmin saippuaoopperaan.

Suosikkihahmokseni muodostui - yllätys yllätys - komentaja Taylor, joka ei ole erityisen omaperäinen hahmo, mutta hyvin karismaattinen. Enkä sano tätä vain siksi, että Pavlovin koiran tavoin kuolaan aina kun hän ilmestyy ruudulle, mutta tämä toki auttaa asiaa! On oikeastaan sääli, ettei Taylor ole päähenkilö, sillä hän on huomattavasti kiinnostavampi kuin Jim. Taylor on ensimmäinen menneisyyteen lähetetty henkilö ja joutui selviytymään yksin viidakossa kuukausien ajan. Harmi, ettei tätä näytetty sarjassa edes takaumien muodossa. Tästä tuli pahasti mieleen Jurassic Park 3, jossa pieni poika eli yksin dinosaarella, mutta elokuva ei näyttänyt tätä. Kiinnostavin juoni heitetty Kankkulan kaivoon! Koko Terra Novan komentajana Taylor joutuu tekemään vaikeita päätöksiä ja riskeeraa henkensä jatkuvasti muiden vuoksi, kyllähän tästä saisi paljon draamaa päähenkilölle - eikä ainakaan jankattaisi hahmon parisuhdeongelmia. Ja siis, kunnioitan äijää, joka vaatii pitää nahkatakkia kuumassa viidakossa.

Kaikista suurin synti dinosaurussarjassa on varmaankin se, että sarjan huonoimmaksi puoleksi päätyvät nimenomaan ne dinosaurukset. Sarjan lavasteet ovat varsin uskottavia ja kuvauspaikaksi valittu Australia näyttää sopivan esihistorialliselta, mutta tietokoneella luodut dinot eivät yksinkertaisesti näytä hyviltä. Dinoja näytetään liian selkeästi ruudulla, tasaisissa kuvakulmissa, kirkkaassa päivänpaisteessa ja on liian selvää etteivät ne oikeasti vuorovaikuta näyttelijöiden kanssa. Efektien taso vaihtelee paljon. Kuten harmittavan monessa muussakin dinomediassa, eivät Terra Novan dinot myöskään käyttäydy kuin oikeat eläimet. Lihansyöjät ovat aina yliaggressiivisia ja eivät peräänny (tai haavoitu) vaikka niitä kuinka tulittaa turpaan. Kasvinsyöjät taas ovat aina lauhkeita ja vaarattomia, ja niiden sallitaan tulla ihan siirtokunnan aidoille hengailemaan ja niitä saa lääppiä. Käykääpä paijaamassa villejä norsuja, biisoneita tai hirviä, niin huomaatte kuinka kilttejä isot kasvinsyöjät voivat olla...

Mitä valitettavaa vielä löytyisi..? Tietokonedinojen lisäksi sotilaiden motocross-takeilta näyttävät suojukset huvittivat. Terra Nova on ihmiskunnalle supertärkeä hanke, mutta kaupunkia valvotaan hyvin lepsusti. Vartijat tuntuvat olevan sokeita puusilmiä, kun jatkuvasti väkeä kulkee luvatta sisään ja ulos. Ei tähän mitään neroa suunnitelmaa tarvitse, kunhan kiemurtelee aidan ali.



On sarjassa hyviäkin puolia. Sarjan maailma on kiinnostava ja siinä olisi potentiaalia lukemattomille tarinoille. Terra Novan siirtokunnan rakenne on varsin mielenkiintoinen. Kaupunkia johtaa armeija ja armeijaa yksi komentaja. Taylor on onneksi pätevä johtaja, mutta tällainen demokratian puute voisi muodostua hyvin ongelmalliseksi jos hänen seuraaja tai tuuraaja olisi diktaattori. Sarjassa selitetään harmittavan vähän kuinka ja millä perustein resursseja jaetaan kaupunkilaisille ja olin vähän yllättynyt, että uuteen maailmaan on heti otettu käyttöön uusi valuutta, vaikka asukkeja on niin vähän. Olisi ollut mielenkiintoista saada lisää tietoa miten Terra Novaa käytännössä pyöritetään.

Pitkin sarjaa ripotellaan tiedonmuruja miksi siirtokunnasta eristäytynyt ryhmä vastustaa siirtokuntaa, mikä onkaan Terra Novan oikea tarkoitus ja mitä Taylorin pojalle on tapahtunut. Näihin mehukkaisiin antimiin verrattuna monen jakson slice of life -tyyliset tarinat tuntuvat ajanhaaskaukselta. Parhaimmillaan sarja on heti alussa ja aivan lopussa. Finaalia varten sarja yhtäkkiä ryhdistäytyy ja tarinankerronnasta tulee hämmentävän pätevää ja jännittävää, hahmoihin on salakavalasti ehtinyt kiintymään - ja sitten sarja ehtii jo loppuakin ja vieläpä kutkuttavaan cliffhangeriin! Aaargh!

Loppujen lopuksi pidin Terra Novasta ja jäin toivomaan sille jatkoa (mitä en todellakaan usko enää tapahtuvan). En mitenkään voi väittää sarjaa hyväksi kokonaisuudeksi, mutta siinä on tarpeeksi hyviä puolia. Ihan kelpoa hömppäviihdettä kunhan aivot jättää narikkaan. Olen tyytyväinen kun viimein sain katsottua sen kokonaan.

TÄHDET: **1/2

perjantai 23. kesäkuuta 2023

Avatar: The Way of Water


NIMI: Avatar: The Way of Water
VUOSI: 2022
OHJAAJA: James Cameron
KÄSIKIRJOITUS: James Cameron, Rick Jaffa, Amanda Silver
PÄÄOSISSA: Sam Worthington, Sigourney Weaver, Zoë Saldaña, Stephen Lang
IKÄSUOSITUS: 12

Tämä blogi on valitettavasti jäänyt huomiotta pitkäksi aikaa. Elokuvia ja sarjoja katson yhä samaan tahtiin kuin ennenkin, mutta energiaa ei vain riitä kaikkeen, etenkin kun viime aikoina on ollut niin paljon kaikenlaista arkielämän draamaa. Mutta kenties tännekin voi jotain ilmestyä joskus ja jouluna. Henkeä ei kannata pidätellä odotellessa.

Katsoin Avatarin jatko-osan muutama päivä sitten (jota helppouden nimissä kutsun Avatar 2:ksi). Olen aina pitänyt Avatarista ja odotin sille jatkoa maltillisella mielenkiinnolla, niin epäseksikästä kuin voi ollakin myöntää tätä. Avatar on saanut harmittavan paljon väheksyntää osakseen elokuvapiireissä. Kritiikki yleensä kohdistuu sen kliseisiin juonikuvioihin ("Tanssii susien kanssa avaruudessa") ja liialliseen tietokone-efektien ja 3D:n varaan nojaamiseen. Nämä ovat ihan käypiä kritiikin aiheita, mutta suhtautuminen on silti mielestäni ollut liian ankaraa, sillä näin selvästi ohjaaja-kirjoittaja James Cameronilla olleen vahva visio tästä sinisten kissaihmisten kansoittamasta Pandora-planeetasta. Jatko-osaa saatiin odottaa huimat 13 vuotta ja moni epäilikin ettei se valmistuisi ikinä. Oliko elokuva odotuksen arvoinen?


Edellisen elokuvan tapahtumista on kulunut jo 15 vuotta. Jake Sully ja Neytiri ovat saaneet kolme lasta, joihin kuuluvat vanhemmat pojat Lo'ak ja Neteyam, sekä pikkutyttö Tuk. Jaloissa pyörivät myös adoptiolapset na'vityttö Kiri ja ihmispoika Spider. Ihmiset ovat yhä uhka Pandoran ekosysteemille ja na'vit Jaken johtamina pyrkivät pitämään heidät loitolla. Edellisessä osassa kuollut eversti Quaritch herätetään henkiin lataamalla hänen muistonsa na'vikehoon ja hän lähtee erikoisjoukkonsa kanssa metsästämään Jakea, jolloin Sullyt joutuvat piiloutumaan rannikolla asuvan heimon luokse. Rannikon asukkaat eivät ota heitä ennakkoluulottomasti vastaan ja Sullyjen on opittava sopeutumaan täysin uuteen elämäntapaan merellä.

James Cameron on elokuviensa ohella tunnettu pakkomielteestään merenpohjan tutkimiseen. Cameron on esimerkiksi ollut ensimmäinen ihminen, joka on yksin käynyt maailman syvimmässä kohdassa, Challenger Deepissä. Titanic-aluksen raatoa hän on käynyt katsomassa yli 30 kertaa. En voi teeskennellä tuntevani hänen sukellushistoriansa yksityiskohtia kovinkaan syvällisesti, mutta tiedän hänen olevan tällä alalla aito ammattilainen. Tämä intohimo välittyy myös monessa hänen elokuvassaan. Cameron on laittanut uskomattoman paljon vaivaa Titanic- ja The Abyss-elokuvien realistisuuteen ja vesi-efektien hiomiseen.

Juuri tämän perfektionismin vuoksi Avatarin jatko-osaa saatiin odotella vuosikausia. Elokuvaa varten jouduttiin kehittämään täysin uutta teknologiaa, jotta vedenalaiset kohtaukset näyttäisivät mahdollisimman aidoilta. Tässä vuosien vaivannäkö todellakin näkyy. Pandoran meri näyttää täysin oikealta ja henkeäsalpaavan kauniilta. Muissa kohdin ihan täydellisiä eivät efektit vieläkään ole ja etenkin toimintakohtauksissa elokuva alkaa näyttää epäilyttävästi videopeliltä.


Kuten ensimmäisessäkin osassa, myös jatko-osan ongelmat perustuvat elokuvan juoneen.

Avatar 2 on yli kolme tuntia pitkä ja valitettavasti pituuden tuntee. Ymmärrän täysin, että Cameron haluaa näyttää mahdollisimman paljon materiaalia luomastaan maagisesta maailmasta ja arvostan kuinka välillä toimintakohtauksien välissä elokuva ottaa lähes dokumentaarisen tyylin seurata hahmojaan. Silti selkeää tyhjäkäyntiä oli mukana. Kenties Avatar toimisi paremmin tv-sarjana, jolloin usean jakson ajan voitaisiin tutkia Pandoraa ja sen hahmoja pystyttäisiin kehittämään enemmän - ja jaksojen välissä katsoja pääsisi joskus tauollekin.

Jaken perhe on kasvanut huimasti ja valitettavasti oli aluksi vaikeaa pysyä kärryillä kuka kukin on. Ei auta, että hänen vanhemmat poikansa ovat todella samannäköisiä ja en erottanut heitä pitkään aikaan toisistaan. Tässä elokuvassa keskityttiin eniten Lo'ak-poikaan, mutta oletan, että tulevissa osissa myös muut lapset saavat vuoronsa parrasvaloissa. Valitettavasti en tuntenut yhtään mitään kun eräs tärkeäksi oletettu hahmo kuoli, koska hän oli saanut niin vähän ruutuaikaa ja tärkeitä kohtauksia. Tuntui pikemminkin, että hänen roolinsa oli nimenomaan kuolla ja antaa muille katalyysi hahmokehitykseen.

Rannikolla asuva heimo oli ajatuksena hyvin kiinnostava ja tykkäsin kuinka näille na'veille oli annettu järkeenkäypiä fyysisiä ja kulttuurillisia eroja metsässä asuviin na'veihin verrattuna. Esimerkiksi he käyttivät viittomakieltä veden alla, joka oli mielestäni varsin fiksu ajatus. Valitettavasti heimon parista ei löytynyt ketään suurta persoonaa. Myös Jake ja Neytiri olivat lähes koko elokuvan ajan oudon tylsiä, toisaalta ymmärrän, että tässä elokuvassa haluttiin keskittyä enemmän heidän lapsiin.


Koko elokuvan kohokohdaksi nousi helposti Quaritch. Olin aluksi skeptinen hänen paluustaan kissapoikana (tarvitseeko kaikkien olla kissoja?), mutta hänestä muodostui todella mielenkiintoinen hahmo. Olin paluusta todella mielissäni, sillä olin pitänyt hahmosta jo ensimmäisessä elokuvassa, joskin siinä hän oli täysin yksiulotteinen ja mustavalkoinen - mutta viihdyttävällä tavalla kuitenkin. Nyt hahmolle selkeästi aletaan muovailla jonkinlaista dramaattista hahmoarkkia. Hienoa, että viimeksi mustavalkoisimmalle hahmolle on nyt annettu eniten harmaan sävyjä. En tiedä päätyykö hän hyvien puolelle tulevissa osissa, mutta selkeitä vinkkejä tähän löytyi jo. Heittämällä sarjan kiinnostavin ja lupaavin hahmo! Tarkemmin ajateltuna oli myös järkevä veto tuoda hänet kisulina takaisin, sillä näyttelijä Stephen Lang alkaa olla jo liian vanha vetämään tätä roolia, etenkin kun näillä elokuvilla on niin pitkiä julkaisuvälejä.

Myös Sigourney Weaver palasi takaisin, öh, jotenkin. Myös hänen hahmonsa kuoli ensimmäisessä osassa, mutta jollain ilveellä hänen na'vi avatar on ollut raskaana ja tuloksena on Sullyjen adoptoima Kiri. Weaverin kasvoja ja ääntä on lainattu Kirille, jonka vuoksi hahmo näyttää teini-ikäiseltä Weaveriltä, mutta kuulostaa 73-vuotiaalta naiselta... Silti, tykkään Weaveristä, joten ei tämä hirveästi haittaa. Kirille on selvästi suunniteltu suurempaa roolia tuleviin osiin. Tämän osan perusteella suhtaudun vähän epäilevästi hahmoon ja toivon, ettei hänestä tehdä mitään neitseellisesti syntynyttä Jeesus-kakkosta.

Avatar 2 oli oikein mukava elämys ja varmasti tulen katsomaan sen uudelleen hengähdystauon jälkeen. Se on täynnä pieniä oivaltavia yksityiskohtia (ne rapurobotit!) ja se on upeaa katseltavaa, mutta toisaalta pääjuoni on ihan yhtä ennalta-arvattava kuin ennenkin. Välillä tuntui kuin olisin katsellut kohtauksia Free Willy-, Titanic- ja The Abyss-elokuvista, ainoastaan sinisellä maalilla maalattuina. Paljon mieluummin katselen tälläistä suurella intohimolla tehtyä tuotosta kuin Marvelin/DC:n loppumattomia liukuhihnatuotteita tai rakastettujen tarinoiden raiskattuja uusintaversioita. Vaikkei Avatar mikään omaperäisyyden huipentuma ole, on se silti originaali tarina, joka ei perustu mihinkään aiempaan sarjakuvaan, peliin tai muuhun vastaavaan. Näin suuren budjetin elokuvissa tämä on nykyään yhä harvinaisempaa. Lämmöllä odottelen siis jatkoa.

TÄHDET: ***1/2

PS: Haluan vielä kiittää Cameronia kun hän teki elokuvaan hotin kissapojan, joka oli kustomoitu juuri minun mieltymyksiä mukailemaan! Olin otettu! Quaritch oli melkoinen lääh puuh!


keskiviikko 24. elokuuta 2022

The Batman (2022)

NIMI: The Batman
VUOSI: 2022
OHJAAJA: Matt Reeves
KÄSIKIRJOITUS: Matt Reeves, Peter Craig
PÄÄOSISSA: Robert Pattinson, Zoë Kravitz, Andy Serkis, Colin Farrell, Paul Dano, John Turturro, Jeffrey Wright
IKÄSUOSITUS: 16

Tämä blogi on viettänyt hiljaiseloa ja tämäkin arvostelu on ollut luonnoksissa kuukausitolkulla. Pahoittelen tätä. Olen kyllä katsonut leffoja ja sarjoja säännöllisesti, mutta jotenkin on ollut blokki päällä kirjoittamisen kanssa.

Kävin maaliskuussa katsomassa uuden version Batmanista leffateatterissa, ja elokuvan ilmestyessä HBO Maxin palveluun katsoin sen vielä uudestaan. Uusintakierros oli hyvä juttu ennen tämän arvostelun kirjoittamista, sillä vaikka elokuva olikin mielestäni todella viihdyttävä ja vaikuttava, bongasin toisella katselukerralla enemmän häiritseviä pikkuvirheitä.

The Batman aloittaa uuden elokuvasarjan alusta, katsojien ei siis tarvitse nähdä mitään muuta teosta tätä ennen. Elokuva kuitenkin armeliaasti skippaa Batmanin alkuperätarinan ja hyppää suoraan hahmon toiseen vuoteen maskisankarina. Hahmo on niin tunnettu, että olisi ollut vähän turhauttavaa nähdä taas samat vanhempien kuolemat ja miten hahmosta tuli yön ritari. Nämä asiat ovat lähes kaikkien katsojien tiedossa jo, ja mikäli joku katsojista on jollain ilveellä onnistunut pysymään täysin pimennossa hahmon taustatarinasta, on pitkin elokuvaa kuitenkin siroiteltu palasia hahmon menneisyydestä. Nyt päästiin suoraan asiaan.




Elokuvassa Bruce Wayne on toiminut Batmaninä vasta kahden vuoden ajan, eikä hänellä ole vielä poliisien luottamusta, ja hänen käyttämissä vimpaimissa on vielä hiomista. Gotham on yhä synkkä ja syntinen kaupunki, jonka rikollisuutta Batman yrittää pitää kurissa oman käden oikeudella. Pakkaa saapuu sekoittamaan mysteerinen Riddler, joka salamurhaa ja kiduttaa Gothamin poliitikkoja, jättäen jälkeensä kryptisiä vihjeitä motiiveistaan.

Alunperin olin hyvin skeptinen tarvitaanko taas uutta elokuvasarjaa tästä loppuunkalutusta hahmosta, etenkin kun Christopher Nolanin trilogia oli lähes täydellinen. Ennen tämän elokuvan näkemistä olisin mieluummin valinnut suoraa jatkoa Nolanin trilogialle. Harkitsin myös pitkään viitsinkö mennä katsomaan tätä teatteriin, koska leffa kestää lähes kolme tuntia ja se asettaa rakon äärirajoilleen... Ihan turhaan kuitenkin epäilin. Olin koko pitkän filmin ajan liimattu paikoilleni, leffa oli niin sisällöllisesti kuin visuaalisesti todella kiinnostava kokemus ja salaa toivoin ettei sen tarvitsisi edes loppua koskaan. 


Moni oli suhtautunut Robert Pattinsonin roolitukseen naureskellen. Sääli, sillä olin jo kauan sitten havahtunut Pattinsonin monipuolisuudelle ja lahjakkuudelle. Kaikki näyttelijät aloittavat jostain. Hänen uransa riippakiveksi on valitettavasti muodostunut nuoruuden Twilight, vaikka tuon elokuvasarjan jälkeen hänet on nähty monissa laadukkaissa ja vaativissa rooleissa. Hänen versio Batmanistä oli oikein vahva, ja mielellään näen hänet roolissa jatkossakin. Pidin erityisesti kuinka hiljainen hänen versionsa oli, mutta silti hänen pienet eleensä ja katseensa viestivät paljon. Pattinson toi mukaan myös tietynlaista herkkyyttä (mutta ei heikkoutta), jota aikaisemmilta Batmanin näyttelijöiltä on puuttunut. Tämä versio tuntui erittäin helposti samaistuttavalta.

Visuaalinen puoli on todella komeaa katseltavaa. Gotham on synkkä ja sateinen kaupunki, joka kuitenkin välillä leiskuu voimakkaissa värisävyissä. Varjot ja jatkuva sade maskeeraavat armeliaasti tietokone-efektien käytön, jonka ansiosta suurin osa ruudulla näkyvästä toiminnasta näyttää realistiselta, vaikka varmasti tietokoneella on ollut osansa. Toimintakohtaukset ovat synkästä miljööstä huolimatta aina helposti seurattavia, eivät milloinkaan sekavia.

Ohjaajalla on selkeästi ollut hyvin vahva visio millainen Gothamin pitäisi olla, ja hänen tyylinsä muistutti paljon David Fincherin elokuvia. En olekaan ainoa, joka on verrannut tätä leffaa Seitsemään. Elokuvan synkkyys ei suinkaan rajoitu vain ulkokuoreen, sillä mukaan on saatu yllättävän ahdistavaa materiaalia. Suomessa ikärajana oli K16, mikä on supersankarielokuville aika korkea suositus. Osa Riddlerin terrorismikohtauksista muistutti minua jopa Saw-elokuvista. En silti kokenut, että leffan rujous olisi ollut turhaa tai yliampuvaa.



Mutta aina löytyy jotain pientä kritiikin aihetta! Isoimpana mokana pidin trailerissakin nähtyä takaa-ajoa ruuhkaisella moottoritiellä, jossa Batman yrittää saada Pingiivin kiinni tuunatulla Batmobiilillään. Tässä vaiheessa tarinaa takaa-ajoon ei ollut enää mitään syytä. Batman tiesi mistä voisi löytää Pingviinin myöhemmin. Nyt jahdin aikana lukemattomien sivullisten henget vaarantuivat, ja moni takuulla myös kuoli rekkojen kaatuillessa ja syttyessä liekkeihin. Batman olisi voinut estää nämä kuolemat yksinkertaisesti lopettamalla takaa-ajon. Näitä viattomia uhreja ei kuitenkaan huomioida leffassa mitenkään, mikä on todella outoa Batmanin luonteen ja motivaatioiden kannalta. Edes Batmanin liittolainen poliisi Gordon ei kauhistele tai millään tavalla huomio tätä hirvittävää onnettomuutta. Tämä kohtaus oli upeasti kuvattu, mutta kuitenkin tuntui, että se oli puolipakolla lisätty mukaan, jotta elokuvassa olisi tarpeeksi näyttävää toimintaa.

Toinen hitusen häiritsevä kohtaus oli pommin räjähdys, jonka Batman kokee lähietäisyydeltä, mutta selviää lähes naarmuitta, vaikka puolet hänen naamastaan on suojatta. Elokuva on melko realistinen muuten, joten tämä ihmepelastuminen oli hämmentävää.

Pikkuvirheistä huolimatta tämä oli todella vahva aloitus uudelle elokuvasarjalle. Itse suorastaan palvon Nolanin trilogiaa, mutta mielestäni The Batman oli huomattavasti parempi alkupala kuin Batman Begins aikoinaan. Toivottavasti jatkossa laatu pysyy näin korkealla tasolla.

TÄHDET: ****1/2


keskiviikko 19. tammikuuta 2022

Elsa - Vapaana syntynyt

NIMI: Elsa - Vapaana syntynyt (Born Free)
VUOSI: 1966
OHJAAJA: James Hill
KÄSIKIRJOITUS: Lester Cole, perustuen Joy Adamsonin kirjaan
PÄÄOSISSA: Virginia McKenna, Bill Travers
IKÄSUOSITUS: -

Elsan tapaus perustuu kuuluisaan tositarinaan (oikeasta Elsasta voi nähdä kuvia täällä), mutta elokuva on kuitenkin näytelty, eikä dokumentti. Kenialaiset metsänvartijat Joy ja George Adamson adoptoivat kolme leijonanpentua, jotka olivat ammutun ihmissyöjän jälkeläisiä. Kaksi pennuista lähetettiin eläintarhaan, mutta Elsasta he eivät kyenneet luopumaan. Elsa saakin jäädä tiluksille kasvamaan, kunnes vapaasti vipeltävä keskenkasvuinen leijona alkaa aiheuttaa vaaratilanteita lähistön asukkaille. Elsasta on pakko luopua, mutta Joy ei halua lähettää sitä eläintarhaan, sillä hän ei kestä ajatusta Elsasta vankeudessa. Pariskunta aloittaa epätodennäköisen projektin vapauttaa Elsa takaisin luontoon. Sitä varten heidän pitää opettaa Elsa metsästämään ja sopeutumaan elämään villileijonien kanssa.



Olin nähnyt elokuvan joskus pikkulapsena, mutten muistanut siitä juuri mitään. Palasin sen pariin pienellä epäluulolla, sillä pelkäsin sen olevan joko liian lapsellinen ja kohellusta täynnä kuten kaikenikäisille suunnatut eläinelokuvat tuppaavat olemaan (esimerkkinä vaikka Beethovenit). Tämä ei onneksi ollut ongelma, sillä elokuva suhtautuu eläimiinsä realistisesti ja kertoo Elsan tarinan rauhallisella temmolla, ilman väkisin keksittyjä melodraamoja. Nuorimmille katsojille on toki tarjolla paljon söpöjen leijonapentujen telmimistä, aikuisille taas erityisen kiinnostaviksi aspekteiksi nousevat Elsan valmennus villiä elämää varten, sekä pääpariskunnan seuraaminen. Etenkin elokuvan loppupuolella Joy ja George joutuvat tekemään vaikeita päätöksiä, pohtimaan motiivejaan ja tehtävänsä mahdollista mahdottomuutta.

Vaikka ihmishahmojen näyttelytyö on välillä vähän naiivin oloista, onnistuvat kumpikin päänäyttelijöistä luomaan uskottavan tunteellisia hetkiä. On helppo samaistua omistajien tunteisiin kun katsoja pääsee seuraamaan Elsan kasvua pikkupennusta asti. Vaikka omistajien valinnat ovat välillä vääriä, ovat ne ymmärrettäviä, eivätkä aiheuta katsojassa turhautumista.



Eläinnäyttelijät tekevät myös hyvää työtä ja pääosissa pyörivät leijonat saadaan tekemään monipuolisesti eri asioita. Välillä kuitenkin on hyvin selkeää, että ruudulla näkyy arkistokuvaa villieläimistä. Joissain metsästys- ja taistelukohtauksissa konfliktit näytetään yllättävän selkeästi, ja joidenkin kohtausten kanssa mietinkin onko kuvauksissa ollut eettisyys kohdallaan, joissakin taas kohtaus pätkäistään ratkaisevilla hetkillä. Annan peukkuja tekijöille ainakin siitä, että he ovat uskaltaneet näyttää villieläinten elämän raadollisuutta.

Elokuvan ikä näkyy haaleissa väreissä ja välillä vähän sumeassa kuvanlaadussa. Ihan lopussa esiintyvä laulu oli mieleeni aivan liian korni. Noin muuten pidin elokuvaa oikein "hyvin säilyneenä".






Etenkin eläin- ja luontoihmisille Elsa on lähes pakollinen kokemus. Tositarinat onnistuneista (voi ei, spoileri!) vankeudessa kasvaneiden eläinten vapautuksista ovat harvinaisia ja opettavaisia. Söpöjen leijonanpentujen katseleminen samalla, kun pääsee oppimaan tästä historiallisesta tapauksesta, on kiva lisäbonus.

TÄHDET: ****



sunnuntai 12. joulukuuta 2021

Vanha elokuvakerhokokeilu

 Kokeilin vuoden 2019 loppupuolella perustaa elokuvakerhoa kotikaupunkiini Pietarsaareen. Minulla oli noihin aikoihin aika tylsää ja olisin halunnut jotain kivaa harrastustoimintaa elämääni, ehkä myös tutustua uusiin ihmisiin. Kokeilu ei valitettavasti onnistunut, mutta mikäpä ettei voisin kertoa siitä silti ja etenkin kertoa millä perustein valitsin kerhossa näytetyt elokuvat.

Pietarsaari on suoraan sanottuna ankea tuppukylä ja jossain vaiheessa pitäisi kyllä saada kerättyä itselleni rahaa ja rohkeutta lähteä täältä hevonhelevettiin. Kyllähän täältä löytyy kauniita ja hyvinhoidettuja alueita (kuin myös karseita ghettoja), mutta etenkään suomenkielisille täällä on hyvin vähän tarjottavaa. Kielikiistat suomen- ja ruotsinkielisten välillä ovat loputtomia ja suomenkieliset tuntuvat aina jäävän nuolemaan näppejään. Juuri tälläkin hetkellä suomenkielisiä kouluja ollaan taas lakkauttamassa ja sairaalaan mennessä ei välttämättä saa palvelua suomeksi. Siispä kokeilin jos kaupungissa innostuttaisiin täysin ilmaisesta, suomenkielisestä toiminnasta, joka sopisi kaikenikäisille ja voisi kiinnostaa mahdollisimman monia.

Kerhon ideana oli kerran viikossa näyttää jokin mielestäni laadukas, kiinnostava ja mieluusti vähemmän tunnettu elokuva. Ei kuitenkaan mitään liian tekotaiteellista ja vieraannuttavaa. Ihan alussa vain minä valitsin elokuvat, mutta kenties kerhon jatkuessa pidempään myös osallistujat olisivat voineet tuoda elokuvia mukanaan. Katselun jälkeen leffasta voitaisiin keskustella ryhmässä ja keskustelemassa sai viipyä ihan niin kauan kuin haluaisi, sillä kerholle varattu huone ei olisi sinä päivänä muussa käytössä.

 Lähestyin paikallista kahvilaa, joka teki yhteistyötä nuorison ja työttömien kanssa. Heille sopi hyvin, että kerran viikossa lainaisin yhtä huonetta ja heidän telkkariaan. Tein kerholle julisteet ja mainostelin sitä etukäteen ilmoitustauluilla ja ympäri Facebookin puskaradioita, sekä annoin myös haastattelun paikalliseen sanomalehteen. Somessa ilmoitukseni saivat paljon kiinnostusta, kehuja ja tykkäyksiä. Ihmiset olivat mielissään, kun viimein suomenkielisillekin järjestettiin ohjelmaa. Kerhossa paikan päällä tarjosin myös osallistujille kahvia ja jotain pikkunaposteltavaa, sekä selailtavina oli aina erilaisia elokuvakirjoja. Mielestäni idea oli oikein hyvä ja jos joku muu olisi kerhon toteuttanut, olisin ollut aivan innoissani mukana.

Ensimmäinen juliste. Yhteystiedot poistettu varmuuden vuoksi.

Positiivisesta huomiosta huolimatta kävijöitä oli korkeintaan kolme kerralla minun lisäksi. Monesti paikalla oli vain yksi kävijä, ja monesti suurena pettymyksenä kukaan ei tullut paikalle, vaikka moni oli ilmoittautunut mukaan etukäteen. Oli turhauttavaa pyöräillä lumisateessa paikan päälle, laittaa ulkotulet ulos näyttämään tietä, keittää kahvit ja laittaa leffa valmiiksi, ja sitten kukaan ei tullut paikalle. Toisaalta tämä oli kaupungilleni klassista toimintaa. Tekemisen puutteesta muistetaan aina vikistä, mutta sitten kun jotain toimintaa järjestetään ei siihen osallistuta. On tietenkin totta, että nykyään elokuvia voi katsoa helposti kotisohvalta, laillisesti kuin laittomastikin, mutta olisin toivonut, että kerhon sosiaalinen aspekti olisi houkutellut etenkin nuoria ja työttömiä mukaan.

Vai oliko vika valitsemissani elokuvissa? Yritin valita mahdollisimman erilaisia elokuvia, sisältäen eri genrejä, valmistusmaita ja aikakausia. Kaikkea draamasta kauhuun, animaatioista musikaaleihin. Kunhan ne olivat mielestäni laadukkaita, mutta tämähän on tietenkin mielipidekysymys. Innoissani valitsin useaan otteeseen mitä leffoja voisin esittää kuukausia eteenpäin tulevaisuudessa, missä järjestyksessä ja millaisen lyhyen kuvauksen niistä kirjoittaisin.

Yksi somekuvista, joissa mainostettiin tulevia esityksiä. Elokuvien lyhyet kuvaukset kirjoitettiin ilmoituksen oheen, jotta kävijöillä olisi jonkinlainen käsitys mitä olisivat tulossa katsomaan.

Mitä elokuvia sitten kerhossa ehdittiin esittää? Laitan alle listan näistä leffoista, esitysilmoituksessa olleen lyhyen kuvauksen, sekä perustelun miksi valitsin kyseisen rainan mukaan.

The Fountain (2006):

"Darren Aronofskyn (Unelmien sielunmessu) ohjaama, eeppiset mittasuhteet saava rakkaustarina, joka ylittää ajan ja todellisuuden rajat. Hugh Jackmanin esittämä mies elää samanaikaisesti kolmessa tarinassa: tohtori Tom Creo etsii parannuskeinoa kuolemansairaalle vaimolleen, samalla hänen kirjoittamassa kirjassaan 1700-luvun konkistadori Tomas etsii legendojen Elämän puuta ja tulevaisuuden astronautti Tommy Creo yrittää pitää kuihtuvaa puuta hengissä tyhjyyden keskellä. Kaikkia tarinoita yhdistää rakkaus Creon kuolevaa naista kohtaan. The Fountain liikuttaa ja yllättää! Kesto noin 90 min. FANTASIA/DRAAMA. K-13."

Tämä oli esityksistä ensimmäinen. Halusin aloittaa elokuvalla, joka olisi vakavasti otettava, taiteellinen, kaikin puolin vaikuttava ja tunteita herättävä. Jotain, joka tekisi uudelle kävijälle selväksi, että tässä kerhossa olisi tarjolla ihan uudenlaisia kokemuksia. Mikäli katsoja ei jostain syystä tajuaisi juonta, synnyttäisi sen ratkominen ainakin keskustelua ja vähintäänkin leffan upeasta visuaalisesta puolesta saisi paljon irti. Tämä on mielestäni yksi maailman kauneimmista elokuvista, niin juonellisesti kuin ulkonäöllisesti. Tulihan sitä taas väännettyä muutama kyynel, mutta onneksi en ollut ainoa itkijä.

Seitsemän vuotta Tiibetissä (Seven Years in Tibet, 1997):

"Seitsemän vuotta Tiibetissä on etenkin luontoelokuvistaan tunnetun Jean-Jacques Annaudin ohjaama ja Brad Pittin tähdittämä tositapaukseen perustuva draama. Elokuva kertoo itävaltalaisen vuorikiipeilijä Heinrich Harrerin elämästä hänen jäätyään Toisen maailmansodan aikana sotavangiksi Intiaan, josta hän onnistui karkaamaan Tiibetiin. Tiibetissä Harrer päätyi nykyisen Dalai Laman opettajaksi ja ystäväksi, jolloin itsekeskeisessä miehessä alkaa tapahtua positiivisia muutoksia. Erittäin kaunis ja ajatuksia herättävä, hidastempoinen elokuva historian, luonnon ja ihmismielen ystäville. Mielenkiintoisena triviana Tiibetiä rautaisessa otteessaan pitelevä Kiina ei pitänyt elokuvasta ja antoikin ohjaajalle ja pääosien näyttelijöille elinikäiset porttikiellot Kiinaan. Kesto noin 130 min. DRAAMA/HISTORIA. K-11."

Tätä ei harmittavasti kukaan tullut katsomaan, kenties pitkän pituuden vuoksi. Tämäkin on yksi kaikkien aikojen lempielokuvistani. Annaud on upea luontokuvaaja ja tämä on huikea tositarina, huikeissa maisemissa. Jokaisella katselukerralla nöyrtävä kokemus.

Tulikärpästen hauta (Hotaru no Haka, 1988):

"Animaatio ei ole automaattisesti lapsille tarkoitettua ja tämä ymmärretään etenkin Japanissa. Tulikärpästen hauta on legendaarisen Studio Ghiblin kenties paras elokuva, jota on vaikea katsoa itkemättä. Teinipoika Seita ja hänen 4-vuotias pikkusisko Setsuko jäävät Toisen maailmansodan pommituksien aikaan orvoiksi. Hätätilassa olevassa maassa ei tunnu olevan tilaa kotinsa ja perheensä menettäneille lapsille ja pian he elävätkin täysin yhteiskunnan ulkopuolella. Muun maailman sotiessa Seita yrittää toimia huoltajana pikkusiskolleen, mutta sotaa ja nälänhätää ei pääse minnekään pakoon. Kesto noin 90 min. ANIMAATIO/DRAAMA. K-11."

Tämäkin aiheutti kävijöissä tunnekuohuja ja synnytti myös ihan mielenkiintoista keskustelua länsimaisen ja japanilaisen animaation eroista. Anime-piireissä Tulikärpästen hauta on tietenkin hyvin tunnettu, mutta harva tavallinen pulliainen on siitä kuullut, joten valitsin sen mukaan hienona esimerkkinä millaista animaatiota Japanista parhaimmillaan tuotetaan. Se on realistisella otteellaan myös todella helposti lähestyttävä teos niille ihmisille, joille animen maneerit eivät ole ennestään tuttuja, tai jotka eivät normaalisti pidä animesta.

Dog Soldiers (2002):

"Brittiläistä laatukauhua sekoitettuna räjähtävään toimintaan ja pimeään huumoriin, Dog Soldiers ei päästä otteestaan ja viihdyttää jokaisella minuutillaan! Kuusi sotilasta on viety Skotlannin ikimetsiin tavalliselle taisteluharjoitukselle, mutta illan hämärtyessä tuntematon vihollinen hyökkää heidän kimppuun. Sotilaat pääsevät syrjäisen talon turvaan, mutta ulkona vaanii lauma luodinkestäviä ihmissusia. Alkaa koko yön kestävä brutaali taistelu, jossa sotilaiden ammukset käyvät vähiin ja liikkumatila klaustrofobisen talon sisällä pienenee jatkuvasti, ainoa toivo näyttää olevan aamunkoitto. Elokuvassa on käytetty erittäin tehokkaasti maskeerausta ja käytännön efektejä. Kesto noin 100 min. KAUHU/TOIMINTA. K-18."

Dog Soldiers on mielestäni lähes täydellinen toimintaelokuva ja onhan siinä kauhun nälkäisille myös hyvin toteutettua gorea ja harvinaisen hienoja ihmissusia. Hieman kankean alun jälkeen vauhtiin päästyttyään se ei hidasta järjettömän viihdyttävää verikekkeriään kuin vasta lopputekstien päästessä ruudulle. Draamapainotteisten esitysten jälkeen ajattelin tämän olevan toivottua vaihtelua. Kauhuelokuvia ylenkatsotaan harmittavan paljon ja onhan se pakko myöntää, että tässä genressä on harvinaisen paljon mahdollisimman halvalla teetettyä kuraa. Silti taitavasti ja ajatuksella tehty kauhu-, scifi- tai toimintaelokuva on minulle ihan yhtä merkittävä teos kuin naama mutrussa tehty historiaeepos. Dog Soldiers on mielestäni kaikilla mahdollisilla mittapuilla oikein onnistunut tekele ja on jaksanut viihdyttää minua kerta toisensa jälkeen!

 Jahti (Jagten, 2012):

"Ilmestyessään lukuisia palkintoja (muun muassa Cannesin paras miespääosa) ja viiden tähden arvosteluja niittänyt tanskalainen elokuva. Aina loistavan Mads Mikkelsenin esittämä Lucas on lastentarhanopettaja, jonka elämä romahtaa lapsen esittämän valheen vuoksi, jonka vuoksi hänet leimataan pedofiiliksi. Valhe leviää pienessä kaupungissa nopeasti ja pian Lucas on menettämässä kaiken, työnsä, ihmissuhteensa ja kunniansa. Taidokkaasti luotu draama, jota on välillä vaikeakin katsoa ja etenkin Mikkelsen tekee uskottavan raadollisen näyttelysuorituksen. Kesto noin 115 min. DRAAMA. K-12."

Kuten kuvauksesta käykin ilmi, tämä on varsin tunnettu elokuva, ainakin elokuvaharrastajien keskuudessa. Otin sen silti mukaan tuomaan lisää eurooppalaista vivahdetta ja Mads on myös yksi lempinäyttelijöistäni, joten mielellään nostan häntä esille aina kun mahdollista. Jahti on ehdottomasti tähän mennessä hänen paras elokuvansa.

Grizzly Man (2005):

"Werner Herzogin ohjaama dokumentti Timothy Treadwellistä, wannabe-karhuasiantuntijasta, joka vietti 13 kesää Alaskassa karhujen keskellä ja lopulta tyttöystävänsä kanssa päätyi niiden tappamaksi. Treadwell videokuvasi paljon materiaalia viimeisiltä viideltä kesältään. Näiden videoiden ja lähipiirin haastatteluiden myötä dokumentti luo mielenkiintoisen kuvan harhaisesta miehestä, joka piti itseään karhujen pelastajana. Kesto noin 1h 43min. DOKUMENTTI. K-7."

Tämä on todella mielenkiintoinen, mutta myös turhauttava elokuva. Treadwell oli mielestäni täysi narsistipelle joka sai mitä tilasi, harmi vaan hän raahasi myös viattoman tyttöystävänsä kuolemaan mukanaan. Silti ei voi kieltää etteikö hän olisi saanut kuvattua paljon harvinaislaatuista materiaalia villieläimistä. Mielestäni hänen tarinansa on todella kiinnostava ja tämä dokumentti on suurimmaksi osaksi hyvin toteutettu, joskin jotkin haastattelut vaikuttavat etukäteen harjoitelluilta tai muuten vain epäluontevilta. Must see luontoihmisille!

Hiidenpata (The Black Cauldron, 1985)

"Taran on köyhä poika, jonka omistamalla possulla on maagisia kykyjä. Julma Hornansarvi anastaa possun itselleen, aikoen käyttää sen voimia löytääkseen legendojen Hiidenpadan. Padan avulla Hornansarvi saisi herätettyä henkiin luurankoarmeijansa ja syöksisi maailman ikuiseen pimeyteen. Hiidenpata on mielenkiintoinen ja vähemmän tunnettu Disney -animaatio, joka oli taloudellisesti täysi floppi. Elokuva oli studion ensimmäinen ikärajoitettu animaatio ja alunperin se sisälsi niin raakoja kohtauksia, että testiyleisö piti sitä aivan liian pelottavana. Lopullisesta versiosta poistettiin esimerkiksi kohtaus, jossa ihmisiä kiehui ihot kuplien hengiltä, eikä leikkaamatonta versiota ole koskaan julkaistu. Leikkauksista huolimatta elokuva on yhä erittäin synkkä. Disney on pitkälti lakaissut elokuvan maton alle, eikä mainosta sitä, eikä elokuvan prinsessa Eilonwyä koskaan oteta mukaan muiden Disney-prinsessojen joukkoon. Kesto noin 1h 17 min. ANIMAATIO/FANTASIA. K-7."

Yllä olevista syistä Hiidenpata on aina ollut todella kiehtova teos Disneyn katalogissa, vaikka sitä ei todellakaan voi kutsua onnistuneeksi elokuvaksi. Kokonaisuutena se on sekava, mutta siinä on todella kiinnostavia ja onnistuneita yksittäisiä elementtejä. Parhain näistä on tietenkin pääpahis Hornansarvi, joka on harvinaisen pelottava hahmo, ja muutenkin elokuvassa on yllättävän paljon ahdistavaa tunnelmaa ja pelottavia kohtauksia. Onkin toisaalta yllättävää, että Hiidenpata floppasi taloudellisesti, sillä olisi myös voinut luulla, että lapset olisivat olleet pikkujännästä teoksesta innoissaan! Minulla ainakin on tästä elokuvasta oikein mukava muisto, kun ala-asteella toin sen luokalleni nähtäväksi ja koko luokka katseli sitä niskavillat pystyssä ja lopussa kaikki kehuivat kuinka jännittävä se oli.

Once (2007):

"Yllätyshitiksi noussut irlantilainen pienen budjetin musikaalidraama, jossa sydänsuruinen katusoittaja tapaa pianoa soittavan tsekkiläisnaisen. Pari yhdistää musikaaliset lahjansa äänittääkseen demolevyn. Samalla tunteet tietenkin nousevat pintaan. Once on täynnä tunnetta ja elämän rosoisuutta. Pääosan esittäjät ovat oikeita muusikoita. Kauniilla alkuperäiskappaleilla voitettiin muun muassa Oscar, sekä saatiin Grammy -ehdokkuus. Kesto noin 86 min. MUSIKAALI/DRAAMA. K-7."

Tätä ei muistaakseni enää ehditty esittää kerhossa, koska näihin aikoihin koronapandemia alkoi nostella päätään. Koska kävijöitä oli ollut niin vähän ja nyt ovella koputteli täysin uusi uhka, jonka takia usean henkilön kokoontumiset pitäisi kuitenkin peruuttaa, päätin lopettaa kerhon toiminnan. Muistaakseni näihin aikoihin minun piti myös tehdä jotain kouluun liittyvää hommaa, olikohan työharjoittelu jossain. Syitä oli siis monia, mutta oikeasti päällimmäisin syy oli se, ettei ihmisiä selkeästi kiinnostanut homma tarpeeksi, eikä toiminta ollut minulle palkitsevaa jos kävijöitä ei vaan yksinkertaisesti ollut kuin korkeintaan pari kerralla.

Kenties kerho olisi menestynyt jossain suuremmassa kaupungissa. Elokuvat ovat yksi suuri intohimoni ja olisin todella innokkaasti halunnut keskustella niistä, sekä jakaa mielestäni hienoja elokuvia muiden kanssa. Tämä nyt harmi vain jäi epäonnistuneeksi yritykseksi, mutta tulipa kuitenkin kokeiltua.

lauantai 11. joulukuuta 2021

Snow Prince


NIMI: Snow Prince - Forbidden Love Melody (スノープリンス 禁じられた恋のメロディ)
VUOSI: 2009
OHJAAJA: Joji Matsuoka
KÄSIKIRJOITUS: Kawano Emi, Kundō Koyama, perustuen Marie Louise de la Raméen tarinaan
PÄÄOSISSA: Shintaro Morimoto, Marino Kuwashima, Tadanobu Asano
IKÄSUOSITUS: -

Japanilainen Snow Prince pohjautuu löyhästi Marie Louise de la Raméen (tunnettu myös nimellä Ouida) tarinaan The Dog of Flanders, joka on jostain syystä erityisen suosittu Japanissa. Koirafanit joutuvat kuitenkin pettymään, sillä tämä ei ole varsinaisesti koiraelokuva, kansissa ja julisteissa poseeraavasta akitasta huolimatta. Koira, jonka vuoksi minäkin tietenkin katsoin elokuvan, jää harmittavan pieneen rooliin, mutta noin muuten elokuva oli mielestäni erittäin onnistunut.

Elokuvan alku sijoittuu nykyaikaan, jolloin vanhempi rouva saa mystisen kirjeen, jossa kerrotaan hänen menneisyydestään. Elokuvan varsinainen tarina kerrotaan takaumina, sijoittuen vuoteen 1939. Köyhä, isoisänsä luona asuva ja muiden oppilaiden kiusaama poika Sota haaveilee taiteilijan urasta. Hänen ystävänsä Sayo on hyvätuloisen perheen tyttö, jonka isä ei arvosta kuinka hänen tyttönsä viettää aikaa köyhän pojan kanssa. Eräänä päivänä lapset todistavat miehen hakkaavan kuormajuhtana toimivaa koiraansa, joka kuolee uupumukseen. Kuolleella koiralla oli kuitenkin ollut pentu, jonka mies hylkää ja jonka lapset adoptoivat. Pennun nimeksi tulee Chibi ja se jää Sotalle asumaan. Kun kaupunkiin saapuu kiertävä sirkus Sotan isoisä varoittaa ettei hän voisi missään nimessä mennä sinne. Lapset tietenkin hiipivät sirkukseen silti ja tutustuvat mysteeriseen klovniin, joka on jostain syystä erityisen kiinnostunut Sotasta. 


Snow Prince on hidastempoinen ja lämminhenkinen kurkistus muutamien ihmiskohtaloiden elämään. Melko pitkästä pituudestaan huolimatta elokuva ei missään vaiheessa pitkästytä, vaikka mitään maailmaa mullistavia juonenkäänteitä ei tapahdukaan. Kyseessä on vain rauhallinen kokemus, joka koskettaa syvältä astumatta liiallisen melodraaman ansaan. Aikakausi on saatu kuvattua autenttisen oloisesti ja taustat ovat täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia. Myös värimaailma ja ruudun tietty utuisuus etenkin sisätiloissa tukevat rauhallista tunnelmaa ja mennyttä aikakautta. Paljolti lapsien näkökulmasta kuvattu elokuva onnistuu myös tekemään joistain kohtauksista todella maagisia, kuin ihmettelevän lapsen silmillä nähtyinä.

Hahmot ovat onneksi realistisia, eikä kestään tehdä koomisen pahaa henkilöä. Esimerkiksi Sayon isästä olisi helposti voitu tehdä pelkästään ilkeä ja ylimielinen snobi, joka ylenkatsoo köyhiä ihmisiä, mutta hänenkin näkökulmaa on helppo ymmärtää sillä hän ajattelee tyttärensä parasta. Elämä on vaikeita valintoja täynnä, ja välillä valitsemme väärin, eikä se automaattisesti tee kestäkään huonoa ihmistä. Ainoastaan Sotan isoisä jäi mielestäni vähän liian yksiulotteiseksi hahmoksi ollen aina korostetun viisas ja hyvämielinen. Todentuntuisiin ja elämänmakuisiin hahmoihin on helppo kiintyä. Ehdottomasti kiinnostavin hahmo oli Tadanobu Asanon erittäin karismaattisesti esittämä sirkuspelle, joka oli jokaisessa kohtauksessaan magneettinen ja välitti ristiriitaisia tunteitaan katsojalle onnistuneesti.


On elokuvassa huonojakin puolia. Kuten jo alussa mainitsin, siinä esiintyvä koira jää todella minimaaliseen rooliin ja loppujen lopuksi juonen kannalta ei olisi ollut väliä vaikkei koiraa olisi ollut mukana ollenkaan. Koska elokuvaa on kuitenkin selkeästi markkinoitu osittain koiran avulla ja koska se perustuu tunnettuun koiratarinaan, on moni katsoja varmasti ollut pettynyt lopputulokseen. Koiralle olisi helposti voitu keksiä jokin pieni, mutta tärkeä kohtaus, joka olisi kuljettanut tarinaa eteenpäin. Yksikin kohtaus, jonka vain koira olisi voinut saada aikaan, olisi antanut koiralle kelvon syyn olla mukana tarinassa ja siten myös elokuvan markkinoinnissa. Esimerkiksi Sayo ja Sota olisivat voineet ystävystä koiranpennun löytämisen ansiosta, mutta he viettivät aikaa yhdessä jo ennen koiraa.

Hyvin hämmentävästi Sota ja isoisänsä eivät käytä isoa koiraa edes apuna kuormien viennissä kaupunkiin, vaikka koira valjastetaan kärryn viereen. Kärryn vieressä koira ei kuitenkaan vedä ja monessa kohtauksessa olin todella turhautunut, kun pikkulapsi tai vanha ukko hikipäissään vetivät kärryä, samalla kun heidän voimakas koiransa vain laiskotteli vieressä. Ymmärrän, että näiden ihmisten hyvyyttä on ehkä haluttu korostaa tällä, mutta eihän tässä järjestelyssä ole mitään järkeä ja nyt koiralla ei ole yhtään mitään järkevää roolia tarinassa.

Ihmettelen kyllä miten penseitä arvosteluja Snow Prince on saanut osakseen. Minusta tässä oli lähes kaikki palikat kohdallaan ja elokuva osasi vetää juuri oikeista naruista, jotta minäkin kylmä jäärä kaivoin nenäliinat esille. Pehmeällä otteella se onnistui muistuttamaan minua elämän kauneudesta, hauraudesta ja viattomuudesta, ilman, että meno olisi missään vaiheessa tuntunut liian imelältä tai teennäiseltä. Aasialaisilla näyttelijöillä on välillä tapana näytellä hyvin teatraalisesti, mikä on länsimaalaiselle katsojalle vieraannuttavaa. Snow Princessä tätä ei kuitenkaan esiintynyt, vaan näyttelytyö oli sopivan hienovaraista ja myös lapset näyttelivät kelvollisesti.

TÄHDET: ****1/2


maanantai 25. lokakuuta 2021

The Cell

NIMI: The Cell
VUOSI: 2000
OHJAAJA: Tarsem Singh
KÄSIKIRJOITUS: Mark Protosevich
PÄÄOSISSA: Jennifer Lopez, Vince Vaughn, Vincent D'Onofrio
IKÄSUOSITUS: 18

Olin aikaisemmin nähnyt ohjaaja Tarsem Singhin The Fall -elokuvan, joka oli sekä ulkoisesti että sisällöllisesti upea kokemus, eikä sitä turhaan kutsuta maailman kauneimmaksi elokuvaksi. En pysty tekemään mitään top kymppejä tai edes top satasia lempielokuvistani, mutta The Fall on kuitenkin siellä todella korkealla jossain... The Cell sen sijaan on Singhin ensimmäinen elokuvaohjaus, joka on synkkä kauhutrilleri, jossa on fantasia- ja scifi-elementtejä. Vähän jännitin olivatko odotukseni liian korkealla ja joutuisinko pettymään.

Jennifer Lopezin esittämä lasten psykiatri Catherine on jo pitkän aikaa testaillut uutta kokeellista hoitomuotoa koomassa olevaan lapseen. Lääkkeiden ja futurististen laitteiden ansiosta Catherine voi vierailla koomassa olevan henkilön mielessä ja yrittää auttaa lasta palaamaan takaisin elävien kirjoihin. Toistaiseksi haluttua tulosta ei ole saavutettu. Toisaalla sarjamurhaaja Carl Stargher saadaan viimein kiinni, mutta vajoaa (tietenkin) koomaan. Mies on rakentanut huoneita, joissa on ajastimella hukuttanut ja videokuvannut naisia. Vielä yksi yhä elävä uhri on kateissa ja hänet pitää löytää ennen kuin huone täyttyy vedellä. Catherine palkataan etsimään vihjeitä sarjamurhaajan mielestä, joka tietenkin menee hyvin pian pieleen. Murhamiehen ajatukset ovat hyvin erilaisia kuin viattoman pikkupojan.



Asetelma on mielenkiintoinen ja Tarsem Singhin mahtipontinen visuaalinen puoli sopii kuin nyrkki silmään unimaailmoihin, joissa realistisuudella ei ole enää merkitystä. Kuten odotettua, murhamielen ajatukset ovat todella groteskeja, mutta myös kauniita. Muutamassa kohdassa mielestäni ylitettiin hyvän maun raja ja ruudun näkymät olivat vähän kömpelön rujoja - shokkia shokin vuoksi - mutta onneksi suureksi osaksi leffan kuvakieli on aidosti kiehtovaa ja omaperäistä, eikä pari vähän ylimenevää kohtaa haittaa. Sitkeän ahdistava tunnelma on saatu luotua täydellisesti. Jo ohjaajan ensimmäisestä elokuvasta pääsee näkemään hänellä olevan oma vahva visio. Tosi hienoa, että hän on päässyt ilmeisesti hyvin vapaasti toteuttamaan sitä ja tämä elokuva on jopa ollut taloudellinen menestys.

Unenomaisista visioista huolimatta elokuvan juoni on onneksi hyvin selkeää seurattavaa. Juoni on ehkä turhan ennalta-arvattava, sillä osasin aavistaa juonenkäänteet jo hyvin etuajassa ja ehkä loppujen lopuksi näin hienosta konseptista ei saatu ihan kaikkea irti. Ilman fyysisen maailman rajoitteita mielen maailmassa mikä tahansa olisi mahdollista, silti tarina on ehkä hieman turvallinen ja olisin odottanut päähenkilöiden kokevan suurempia henkisiä haasteita. Kerta he sukeltavat pelottavan hemmon mieleen odotin, että sankariemme suurimpia pelkoja ja salaisuuksia kaiveltaisiin myös esille. Näin ei oikeastaan käynyt.

Tämä kohtaus on selkeästi toiminut inspiraationa Hannibal tv-sarjan eräälle kuolemalle.

Elokuvan hahmot eivät ole mitenkään erikoisia. Kaikki näyttelijät tekevät hyvää työtä, tosin mitään loistohetkeä en keneltäkään pannut merkille. Jennifer Lopezin valintaa kauhutrillerin pääosaan on jonkin verran kritisoitu, mutta hän on täysin pätevä roolissaan. Harmittavasti hänen hahmonsa jää vaille lisäsyvyyttä. Eniten syvyyttä saakin murhamies Carl, Catherinen löytäessä hänen mielen perukoilla yhä elävän pikkupoikaversion miehestä itsestään. Kenties nuori Carl on yhä mahdollista pelastaa jollain tavoin. Elokuvassa nähdään välähdyksiä murhaajan hirveään lapsuuteen ja näitä onneksi ei näytetä liian kauan, vain pelkkinä ohikiitävinä hetkinä. Liikaa ei saa paljastaa, eikä elokuva onneksi unohda missään vaiheessa Carlin olevan oikeasti hirviö, eikä vain uhri.

Loppu on oikein kaunis ja tyydyttävä.







Suosittelen The Celliä lämpimästi kenelle tahansa, joka haluaa elokuvan olevan mieleenpainuva kokemus, eikä pelkää pientä gorea. Se ei onnistunut liikuttamaan minua läheskään yhtä paljon kuin The Fall, eikä se minusta ollut ulkoisestikaan yhtä upea, mutta todella laadukas teos on kuitenkin kyseessä. Juonta on helppo seurata, joten ei tätä mielestäni voi millään haukkua tekotaiteelliseksi. Elokuvaa on jonkin verran syytetty tästä, mutta en millään voi olla samaa mieltä. Sen idea olisi yhä todella kiinnostava vaikka siinä käytetty kuvakieli olisi perinteisempää - onneksi ei ole.

TÄHDET: ****